Pätkä venäläistä hengellistä sydänfilmiä

Köröteltiin tässä äsken bussilla läpi Valdain ylängön, yli kaikkien Venäjän pyhien jokien, ohi valtavien patojen, tekojärvien ja voimalaitoksien, pitkin silmänkantamattomia mustan mullan aroja aina Kaspianmerelle. Poikettiin lukuisissa kirkoissa ja luostareissa sekä II maailmansodan tulisimmilla taistelupaikoilla. Illalla majoituttiin ikivanhoihin kaupunkeihin samalla tutustuen ihmisiin ja kulttuuriin venäläistä sielunmaisemaa tulkiten.
Tuskin on niin ränsistynyttä kylää tai modernia kaupunkia, ettekö siellä kaunis, kullattu tai värillinen kirkonkupoli tai useampikin, kahlitse katsetta?
Maantiede (logistiikka) on Venäjän suurin ongelma. Yhdessä kaupungissa tehdään vain yhtä ja toisessa toista. Harva paikka on omavarainen. Kaupunkien väli kehnoja ja ruuhkaisia teitä vie liki päivän! Vaiherikkaan 7200 km ajolenkin jälkeen jää mieleen maan suunnaton laajuus. Silti uskoo ainakin avaimenreiästä kurkanneensa venäläistä sielunmaisemaa.

Neuvostoajan jälkikaikuja
Vallankumouksessa rikkaalta kirkolta otettiin pois kaikki omaisuus. Oli aikoja jolloin esimerkiksi Valamo omisti oikeuksia jopa Langinkoskesta ja Viron luostarit Vantaankoskesta. Kun kirkkoja luostareita muutettiin kommunistiseen uusiokäyttöön, ei mielikuvituksella ollut rajaa. Ikonit ja kulttiesineet poistettiin esiltä. Poliittisesta järjestelmästä lienee ollut tarkoitus tehdä uskonto? Se ei onnistunut, sillä venäläisillä ortodoksisuus on sielussa. Jos me ajattelemme uskontoa järjellä, niin he tekevät sen tunteella.
Nyt venäläinen yhteiskunta rakenteineen ja arvoineen on rajussa muutostilassa. Ihmiset etsivät elämäänsä hengellistä ulottuvuutta ja opastusta. Eettistä pohjaa halutaan kursia kiireesti kokoon. Papit joutuvat korvausta vastaan laatimaan jopa mallirukouksia, sillä kansa ei aina tiedä mitä esirukouksissaan pyytää. Ongelman voi hahmottaa, sillä Venäjän kouluissa ei ole järjestettyä uskonnonopetusta.

Kirkon elämä elpyy
Edesmennyt Moskovan patriarkka Aleksi II aloitti kirkon rakentamisbuumin. Valtio on palauttanut kirkon ja seurakuntien käyttöön kiinteistöjä ja maata, mutta itse ne on saatava toimiviksi. Kirkon omaisuus ei ole Venäjällä selkeä käsite. Kun kirkon väki koetti saada Tretjakovin Galleriassa säilytettävää ortodokseille pyhää Pyhän Kolminaisuuden kultti-ikonia kirkolliseen käyttöön, niin museoväki luikerteli ongelmasta rakennuttamalla gallerian sisätiloihin kotikirkon, jolloin ikoni on kirkon alueella.
Kun neuvostoaikana luostarit oli laskettavissa yhden käden sormin (mm Petseri), niin nyt niitä on jo runsaat 800 ja joka viikko kunnostetaan tai rakennetaan yksi lisää! Nunnia ja munkkeja on kymmeniä tuhansia, joskin munkiksi aikovia yhä vähemmän. Elinvoimaisinta luostarielämä lienee ” Venäjän kultaisessa Moskova – Vladimir – Kazan – Suzdal – Jaroslavl – Sergijev Posad renkaassa”, jossa sijaitsee satoja luostareita. Sillä on ollut tärkeä osa Venäjän valtion ja venäjän ortodoksisen kirkon synnyssä.

”Kun raha kirstuun kilahtaa…”
Kazanissa toimii huonokuntoinen luostari, mutta sen ikonostaasi oli vallan upea. Nuorelta igumeenilta kysyttiin, miksi näin, hän vastasi: ”Tärkein ensiksi”. Kun tiedusteltiin, mistä rahat siihen oli saatu, kuului vastaus: ”Koin unessa näyn, jossa minua kehotettiin menemään päätien varteen ja pysäyttämään ensimmäisen mustan auton. Tein niin ja sain ikonostaasia varten tarvittavat 4 miljoonaa ruplaa.”

Moskovan nykyinen patriarkka Kirill puolestaan on erinomainen suhdetoimintamies. Liekö hänen ansiotaan, että nykyiset talousruhtinaat tasoittavat kiirastulitietään tai saavat synninpäästön pitämällä huolta lähiseutujensa kirkoista. Ökyrikkaat saattavat olla jopa luostarin omistajia? Kerrotaanpa Petserin luostarin katakombeihin haudatun joidenkin filungilla omaisuutensa hankkineiden uusrikkaitten ruumiita? ”Ennakkotestamentiksi” luonnehti astrakanilainen taksikuski kyseistä toimintaa.

Venäläinen identiteetti
Venäjän ortodoksisella kirkolla ja valtiolla on tiiviit suhteet. Silti on vaikea ymmärtää kirkon vahvaa yhteiskunnallista asemaa. Kiinnostus kirkkoon ja uskontoon on erityisen suurta. Ortodoksisesta kirkosta on tullut kansallinen symboli ja venäläinen identiteetti on kuin ortodoksinen uskonto. Se nähdään poikkeamattomana jatkumona Bysantin katoliselle kirkolle, jota kaksipäinen kotkasymbolikin edustaa.
Noin 70–80 prosenttia venäläisistä sanoo itseään ortodokseiksi, mutta vain alle prosentti käy kirkossa edes kerran kuukaudessa. Vaikuttaa, että uskonnollisella asenteella pyrittäneen lujittamaan myös kansallista yhtenäisyyttä. Jopa kirkkoon kuulumattomat 14 v. nuoret saavat poikien- ja tyttöjen päivänä kaularistit! Ateistitkin hyväksyvät poikkeuksetta kirkkojen rakentamisen ja osallistuvat kauppakeräyksiin.
Toki Venäjällä on muidenkin uskontojen pyhättöjä, mutta myönteinen suhtautuminen niihin riippuu siitä onko kysymyksessä ”alkuperäiskirkko” vai 1990-luvun uusi liike? Esimerkiksi Kalmukian tasavallan Elizassa mahtavin rakennus oli Buddhan temppeli. Kansojen väkivaltaiset siirrot, valtioiden rajansiirrot ja nationalismin lisääntyminen näkyvät myös lukuisina kansallisina kirkkoina sekä erilaisina kirkkotapoina.
Kirkon ja valtion vahvaa sidettä kuvannee myös, että Putinilla on yksityinen hiljentymispaikka Vladimirin skiitassa Valamon saaristossa.

Kun valtaa on, niin sitä pitää näyttää
Taloudellinen valta on vahvasti keskitetty harvojen käsiin Moskovaan. Jopa Kaspianmeren kaviaarituotantoa hallitaan sieltä. Ortodoksisessa kirkossa se näkyy Kremlin suosionosoituksina. ”Kultaisen Ympyrän” luostareissa on kunniatauluja, joihin on kuvattu presidentti tai pääministeri eri kirkollisissa yhteyksissä ja samalla korostetaan heidän lahjoituksiaan. Atomivoimalakaupunki Volgodonskissa alueellista kirkkorakentamista vastaava ipodiakoni antoi oivallisen näytön Putinin lahjoittamilla ja itse tuomillaan kirkonkelloilla. Lisäksi hän on myöntänyt varoja pappiskoulutukseen. Ipodiakoni korosti, että hän oli henkilökohtaisesti ottanut puhelinyhteyden Putiniin.
Kaupungin geometriseen keskuspisteeseen kohoaa ensi vuonna mm. paikallisen atomivoimala ”Atommats” in tuella rakennettu mahtava Pyhän Nikolauksen katedraali. Sen seitsenkerroksinen ikonostaasi on 13m korkea ja 26 m leveä. Kupolin risti kohoaa 67 m:n korkeuteen.
Venäjällä on valtava kirkkojen rakentamis- ja kunnostusbuumi. Se tehdään pitkälti talkoovoimin. Ei voi välttyä näkemykseltä, että omiin kuuliaisuustehtäviinsä osallistuvat siten puhdistavat sielunsa, näkevät vaivaa ja rukoilevat, samalla kun julistavat Vapahtaja ideoita luovalla työllään Jumalan kunniaksi. Se elvyttää kristillisen hengen itse kunkin sisimmässä.

”Mies ei tee ristinmerkkiä ennen kuin ukkonen jyrähtää”
Venäjän ortodoksinen kirkko on ”baabuskojen” varassa. He tekevät pienellä korvauksella tai kutsumustyönä kaiken, että kirkollisia tapahtumia voidaan toimittaa.
Myös opiskelijat antavat työpanoksensa kirkon hyväksi. Laatokan luostareissa on kesäisin satoja nuoria tekemässä talkootyötä. Varsinkin naistaideopiskelijat maalaavat kirkkoihin freskoja ja miehet hitsaavat kasteammeita. Esimerkiksi Pihkovassa viikonvaihteisin kastetaan ainakin viisi kristittyä.
Papisto saa tulonsa kirkkoväeltä suorittamistaan toimituksista. Esirukouksista hautajaisiin on kaikki julkisesti hinnoiteltu. Venäjän ortodoksisella kirkolla on Moskovan lähellä kaksi suurta tehdasta, joissa valmistetaan sakraaliesineitä, kirkkoasuja ja muuta uskonnollista välineistöä sekä tarvikkeita. Jälleenmyyntituloilla on huomattava osuus seurakuntien tuloista. Munkit maalaavat ikoneita myytäviksi ja kirkolla lienee yksinoikeus ”Kator” kirkkoviinin ja eräiden muidenkin nautintoaineiden verotuloihin? Harvinaista ei ole sekään, että kirkon palvelijoille tuodaan aamuisin nimettömästi ruoka-aineita tai levonnaisia kirkon ovelle.

Yhteiskunta on muutoksen kourissa
Venäjän yhteiskunnallisen tilan aistii jumalanpalveluksissa; Anivarhaan mummoja seisoo runsaasti, mutta vain harvoja, korkeintaan keski-ikäisiä, miehiä istuu. Mieskunto on yleisesti heikko ja syntyvyys vähenee huolestuttavasti. Miesten elinaikaodote lienee jo alle 60 v. Nuoret muuttavat työn perässä maan ääriltäkin Pietariin, Moskovaan tai ulkomaille. Työttömyys sekä alhainen tulotaso ovat tuoneet jo kaupunkien estradeille kaiken maailman paheet, hulinan ja yhteiskuntaan sitkeän korruption. Virkavalta pysäytti bussimme kuusi kertaa ja kolmasti ostimme itsemme vapaaksi! Runsaat energiatulot menevät Moskovaan. Vain murto-osa niistä palautuu tasavalloille. Kun kiinalaiset ja korealaiset ovat ryhtyneet vuokraamaan maata maanviljelykselle, ei liene ihme että hämmennys ja epävarmuus valtaavat venäläisen mielen.

Tulevaisuuden optimismia antavat runsaat avioliitot. Kaupungissa oli lukuisia hääasuliikkeitä ja puistoissa kuvauksissa joka päivä useita uunituoreita hääpareja, jotka sitten äänekkäinä autosaattueina siirtyivät iloisille jatkoille. Outoa meikäläisittäin on se, että kirkollisen vihkimyksen jälkeen aviopari suorittaa seremonialliset juhlallisuudet kukituksineen ”suuren isänmaallisen sodan” muistomerkeillä. Esimerkiksi Stalingradissa ”Äiti Venäjän” patsaalla puuhasteli arkipäivänä samanaikaisesti kolme hääparia. Sankarimiljööseen kuuluva kirkko oli vaatimaton, mutta sotamuistomerkki maailman ehkä vaikuttavin! Siinä hiljaisesti pohti, että hallitseeko Venäjää menneisyys? Sitooko se liikaa? Onko se tärkeämpää kuin tulevaisuus? Irrationaalisesti tulin kysyneeksi itseltäni, miksi meidän nuorisomme ei tunne tarpeeksi kiinnostusta naapuriimme Venäjään? Toivoa sopii, ettei se tapahtuisi vain kriisien kautta.
Neuvostoliiton viime sotien ehkä häpeällisintä tekoa, ainakin 4500 puolalaisen upseerin joukkoteloitusta Katynin metsissä Smolenskin kaupungin liepeillä, on pyritty häivyttämään kansallisesta muistista uskonnon keinoin. Puolalaisten muistolehdon viereen on tehty myös Stalinin vainojen juutalaisten, muslimien ja kristittyjen uhrien yhteishauta. Sen metsäportille rakentuu myös ortodoksinen kirkko.

”Jokaista suuta ei voi tukkia”
Erityinen jäänne neuvostoajan venäläisestä sielusta on tiukka käpertyminen vain itseen ja lähisukulaisiin. Politiikasta ei välitetä tuon taivaallista ja sivullisten asioihin ei puututa edes tervehtimällä. Jos kasvot eivät myyjää miellytä, niin ei asiakastakaan palvella. On melkoinen urakka selvitä elämän perusedellytyksistä äärimmäisen köyhyyden ja yltäkylläisyyden ristiaallokossa. Kaduilla ja raiteilla ei näy vammaisia, ei rollaattoreita eikä liikuntaesteisille tarkoitettuja rakenteita. Oma-aloitteisuus ja työn organisointi ovat vielä outoja ilmiöitä työelämässä. Eräälle rautatieasemalle oli majoittunut Uralin takaa tullut sikäläisen VR:n perheellinen mies, joka odotti pääsyä leikkaukseen. Kysyttäessä kauanko on operaatioon, hän vastasi: ” Kolmesta päivästä kolmeenkymmeneen”?
Meidän on yhä uudelleen täysi syy kiittää sotiemme veteraanipolvia hyvinvointiyhteiskuntamme peruspilareista.

Yhdessä on ahdasta, mutta erillään ikävää
Suomalaisessa ja etenkin karjalaisessa DNA:ssa on jotakin yhteistä venäläistä. Sitä eivät selitä vain kieltemme lukuisat yhteiset sanat, saunan perinne, pukeutumistyyli ja mollivoittoinen elämänasenne tai edes yhteinen historiamme. Kun venäläiseltä kysyy, mitä eroa on Sibeliuksella ja Tšaikovskilla, saa vastaukseksi: ” Molemmat osaavat itkeä, mutta Tšaikovskilta valuu kyyneleitä.
Jokin Venäjässä ja sen henkisessä miljöössä viehättää niin paljon että siihen samastuu.
Suomalaiset vierailevat yhä uudelleen joukoittain Karjalassa, sen lukuisissa luostareissa ja tietenkin Pietarissa. Pihkovan lähellä sijaitsevassa Petserin luostarissakin olemme suurin vierailijaryhmä. Yleisesti uskotaankin, että suomalaiset tuntevat venäläisyyttä ja sen sielunmaisemaa. Kiistän näkemyksen. Toistuvasti arvioinneissa yllättyy ja usea ennakkokäsitys on ollut vailla käyttöä. Ajankohtaista suomenkielistä kattavaa faktatietoakin naapurimaastamme on liki mahdoton löytää. Moskova ja Pietari ovat kaikkea muuta kuin aito venäläinen identiteetti!
Venäläinen on ikuinen optimisti ja selviytyjä. ”Älä hamua toisen leipää – nouse varhemmin ja syö omaasi”, he usein puutteen keskelläkin tokaisevat.
Sellaista pimeyttä ei venäläiselle olekaan, ettei siinä toivoa ja valonpilkahdusta havaitsisi. Yhä useammalle tuo valo tänään on kristillinen usko. Kirkollinen elämä on Pyhän Hengen katkeamatonta toimintaa kirkossa. Vaikka kommunistinen yhteiskunta sen hetkellisesti kadotti, venäläinenkin sielu tuntee Herran ja siksi etsii Häntä.
Harvoin ulkomaan matkalta palaa tyhmempänä kuin sinne lähtee, mutta todennäköistä on, että sen minkä kuulee – unohtaa. Minkä näkee sen muistaa, mutta minkä elää, vasta sen ymmärtää.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s