Laivat eivät seilaa tuurilla

Kysyin seiskarilaiselta laivuri isoisältäni, että ”syntyikö Suomenlahden saarellanne erinomaisia kippareita?” Hän vastasi: ”Ei. Siellä syntyi vain vauvoja. Merenkulkijoiksi kehitytään taitojen karttuessa.”
Merellä taito osoitetaan erilaisin pätevyyskirjoin. Kukin niistä edellyttää praktiikkaa. Kokemus on rakennettava vahvuuksien varaan. Ensin messipojasta kippariksi tai konemiehestä tsiiffiksi.
Jokainen onnistuminen ja vastoinkäyminen taluttavat eteenpäin.
Jo Aristoteles opetti: ”Jos haluaa oppia johtamaan, on ensin opittava tottelemaan.” Parhaat kipparit tietävät millaista on seurata. He ovat sen myös oppineet. Menestyksekäs seuraaminen on opittu taito. Kuten johtaminen.
Vain ”mukavuuslipun” alla saattoi ennenvanhaan tapahtua niin, että försti osoittautui panamalaiseksi taksikuskiksi ja kalevalainen päällikkö joutui nukkumaan pistooli tyynynsä alla.

Merilaissa velvoitetaan päällikköä huolehtimaan siitä, että merellä noudatetaan ”hyvää merimiestaitoa ja – merimiestapaa”. Ne ovat koko aluksen henkilöstöä velvoittavia, mutta täsmentämättömiä ja joustavia käsitteitä.
Kiteytettynä ne tarkoittavat, että alus on siten rakennuttu, varustettu ja miehitetty, että se kykenee suorittamaan turvallisesti sille tarkoitetun matkan. Merikelpoisuus todetaan katsastuksin.

Päällikkö on vastuussa aluksestaan sen miehistöstä ja matkustajista – kokoon katsomatta. Hänen tulee tuntea kiulunsa joka soppi, sen laitteet, luottaa miehistönsä taitoihin sekä olla moniosaaja. Mahdolliset poikkeus- ja vaaratilanteet tulle ennakoida tai väistää.
Suurilla aluksilla päälliköt saavat koulutusta myös pelastamisesta, pelastautumisesta, terrorismin torjunnata sekä hätäensiavusta. Historia todistaa että merellä on tehty ”piehehköjä leikkauksia tylsähköllä veitsellä, päästetty lapsia ja elvytetty. Amputoitukin.
Kajakkikaksikossani hätskähdin, kun en etukäteen muistanut kysyä kumppaniltani hänen mahdollisista haittaavista sairauksistaan?

Hyvä merimiestapa edellyttää myös kekseliäisyyttä. Sormi ei saa mennä suuhun. On tiedettävä kylmän rauhallisesti miten toimia pulmatilanteissa.
Hyvä merimiestapa ei ole vanhentunut romanttinen termi, vaan laissa määritelty periaate. Se on yhä tärkeä osa merimiesten koulutusta.
Jo Nooa kivelle karautettuaan kevensi arkkinsa lastia perästä ja ensiksi elefantilla? Isoisäni puolestaan lähestyessään sumussa kotisaartaa laski jaalansa ankkurin neljään metriin – ilman kaikuluotia.

Hyvä merimiestaito on modernia johtamista. Siinä kiinnitetään jatkuvasti huomiota muuttuvaan ympäristöön ja edellytetään rohkeutta poiketa säännöistä tai suunnitelmista kun olosuhteet niin vaativat.
Hyvä merimiestapa on kykyä priorisoida ja erottaa oleellinen epäoleellisesta. On tehtävä päätöksiä, jotka perustuvat terveeseen järkeen, intuitioon ja kykyyn ennakoida. Merellä liikuttaessa myös nöyryys sekä ehteiskunnallinen ja eettinen vastuu kohtaavat alituisesti.
Merellä nykyaikaisen johtajuuden ominaisuudet ovat perinteistä käytäntöä; päällikkö ottaa ohjailuvastuun poikkeustilanteissa, toimii selkeästi ja johdonmukaisesti sekä jättää viimeisenä alauksensa.

Vesille ei pidä lähteä ilman merikarttaa eikä tunne sen merkkejä. Vaikka tekniikka on kännykässä, niin silti osata taitaa kompassin käyttö, aika ja matkalaskut sekä hätäensiaputaidot.
Tulipalo aluksella on tuhoisaa. Tuli ei sammu vedellä. Ei ole ensi kerta kun hätäraketti on ammuttu väärinpäin, paukkuliivin kaasupatruuna on tyhjä tai sammuttimen kahva on jäänyt käteen. Turvavälineiden käyttö on opastettava matkustajille kuten toimitaan lentokoneissa.

”Kyl mnää kans jottan tiärän, ku ole seilant tual ain Europas saare.”

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s