Ortodoksisessa kirkossa ei ole kynnystä

Temppelit ovat pyhää maata. Yleiset hyvät tavat ja moraalisäännöt ovat muotoutuneet ortodoksisten ja katollisen kirkon tavoista. Uskonnosta on tulossa entistäkin korostetumpi yhteiskunnallinen nimittäjä. Se ei pysähdy temppelien oville. Sen muovaamat käytännöt ja tavat ilmenevät työelämässä ja vuorovaikutuksessa. Se sanelee arvovalintoja. Kun uskonto kukoistaa, moraalinen elämä kukoistaa ja päinvastoin.
Neuvottelutilanteissa on kyettävä erottelemaan eri uskontojen rauhaa rakentavat sen vastaiset ainekset. On sivistystä tuntea eri uskontojen perusarvot. Kenelläkään ei silti ole monopolia totuuteen.

Ortodoksisessa kirkkoon astuessa eläytyy sellaisen kauneuden keskelle, johon miljonääreilläkään ei ole varaa. Huoneen halkaiseva ikonostaasi- kuvaseinä on kohti itää. Se symboloi ortodoksin elämää. Katsomme kuin valtakuntaan, joka ei ole tästä maailmasta. Alttari on kuin ajan tuolla puolen, mutta kuitenkin läsnä.
Jumalanpalvelus on kuin aikamatka muinaisuuteen. Traditiot, symboliikka ja mystiikka henkivät. Ne ovat reaaliaikainen yhteys pyhään. Ohi maallisten oppien ja oppirakennelmien. Vakaat totuudet on ortodoksille hakattu kiviin. Niiden ei tarvitse muuttua tai vilkkua älypuhelinten näytöillä. Kuulin Athoksella iäkkään munkin viisauden: ”Miksi uskonnon ja sen harjoittamisen pitää joustaa, eikä ihmisen itsensä? Kun sisältö tyhjenee, jäljelle jäävät vain kuoret.”

Bysanttilaisen kulttuurin henkisin ilmaisu on ehtoollisjumalanpalvelus. Se on kuin toistuva taivaallinen näytelmä.
Kirkossa ei ole musiikkilaitteita. On vain kuoron esittämää kirkkolaulua. Pappien laulava lukutapakin on Jumalan kunniaksi. Kenenkään ei ole tarkoitus ylpeillä henkilökohtaisilla taidoillaan.
Pyhäkön ulkoinen ja sisäinen kauneus symboloivat sydämen ja mielen rukousta. Kauneus ei ole tarpeellista. Se syntyy rakkaudesta.

Ortodoksi kunnioittaa Jumalaa kirkkoasujen, pyhien ikonien, symbolisten eleiden, ristinmerkin, suitsutusten, kynttilöiden sytytysten ja kumarrusten välityksellä. Näkymätön maailma kuuluu todellisuuteen ja vaikuttaa ajatteluun. Ihminen on enemmän kuin hän on. Sivistyksemme on keinotekoista ja epätodellista ilman mysteerin tajua. Turva on koettava sisältä, ei ulkoa.

Ikoni on kohti käännettyä taivaallisuutta. Tuonpuoleinen pyhyys ja jumalallisuus ovat niissä läsnä. Ikonia katsova ei ole yksin. Kuva on kuin sanaton runo. Se on ikkuna toiseen maailmaan.
Aristoteles on sanonut, että ”sielu ei koskaan ajattele ilman kuvaa.”
Kun ikoni tai muu esine pyhitetään eli siunataan, se on kuin kihlaus; Persoona ei muutu, mutta lisää hänen asemaansa ja olotilaansa sekä muuttaa parin suhteen toisenlaiseksi. Harras kunnioitus ei kohdistu materiaaliin, vaan siihen minkä ilmentymänä ja läsnäolona esine on.

Suitsuke on ravintoa aisteille. Kumarrus ja sitten ristinmerkki on sekä sanaton ”aamen”, ja uskontunnustus että sisäisen rukouksen ilmaus.
Mehiläisvahasta valmistettu ja sytytetty tuohus muistuttaa, että rukouksen tulee olla palavaa ja lähteä puhtaasta sydämestä.
Suutelemalla pyhää esinettä saadaan kosketus pyhyyteen.
Lattiaan kumartuminen sekä nousu kuvaavat lankeamista syntiin ja kohoamista siitä katumuksen kautta.

Ortodoksinen jumalanpalvelus on yhteisöllistä mutta silti yksilöllistä. Kukin rukoilee ja toimii ohjeitta tykönään. Todellinen rukous ei ole hurskaiden kaavojen noudattamista.
Yksinäisyys on sielun tila, sillä autiomaa avautuu sydämessä. Sydän eli sielu kattaa ihmisen ajatukset, tunteet ja kokemukset. Koko psyykkisen maailman. Ruumis on vain sielun koti.

Jokapäiväinen ja arkinen uskonto voi olla sosiaalisen ja henkisen voimaantumisen väline. Joillekin jopa nykylääketiedettä vahvempi voima.

”Ei vieraaseen luostariin omia sääntöjä viedä.” Ulkona, ortodoksisen kirkon edessä, ovella, eteisessä sekä sisään astuttaessa kumarretaan ja poistetaan päähine. Kumarrus yleisemminkin osoittaa erityistä arvostusta.
Takin voi ripustaa naulakkoon. Tuohukset ovat ostettavissa oven suussa olevalta pöydältä. Samalla voi jättää esirukouspyynnön vainajiensa sekä elossa olevien läheistensä puolesta. Jos kirkon keskellä olevalla erilliskorokkeella on juhlapäivästä muistuttava ikoni, voi sen edessä kumartaa. ”Vainajien pöytä” on kirkon vasemmalla puolella. Siinä on tapana kumartaa, asettaa sytytetty tuohus pöydälle, hiljentyä rukoukseen tuonimaisiin siirtyneiden puolesta ja poistua kumarruksen jälkeen. Saman voi toistaa minkä tahansa ikonin tai kynttelikön edessä. Sellaista rukousta tai tilannetta ei ole, jota Jumala ei ymmärtäisi.

Omaan tahtiin on oikeus liikkua, katsella, valita paikkansa, tulla ja mennä, kenenkään tuijottamatta. Jotkut tervehtivät, supattelevat, toivotottelevat ja vaihtavat kuulumisia eri muodoin. Lapsetkin saattavat ryömiä kirkkosalissa. Vaikka kirkkoväki yleensä seisoo, on mahdollisuus myös istua,
Vain ortodoksit voivat osallistua pyhään ehtoolliseen. Sitä vastoin jumalanpalveluksen päätteeksi kukin halutessaan saa papilta ristin siunauksen ja palan ehtoollisleipää. Myös yhteiseen kirkkokahvitilaisuuteen ovat kaikki tervetulleita.

Rovasti isoisältäni on jäänyt muistiin karjalainen sanonta: ”Kun kirkonkellot kerran soivat, pirulle annan kyytiä. Kun toista kertaa soivat, pue vaatteet yllesi. Kun kolmatta kertaa soivat, kirkkoon lähde.
Nykyisin ortodoksiseen kirkkoon kutsutaan ilmoituskellolla, kumauttamalla isoa kelloa. Jumalanpalveluksen juhlariemu julistetaan juhlakelloilla eli soittamalla kaikkia kelloja yhdessä. Se on kutsu jokaiselle. Herran huone on esteetön. Hän ei ole sulkenut rukouksen maailmaa vähäisimmältäkään

Mainokset